Kirjoitin alkuvuodesta ajatuksiani ruumiillisesta kurittamisesta ja siitä, pitääkö virheistä rangaista. Asia tuli taas mieleen, kun luin Hesarin artikkelia koulukiusaamisesta ja lasten yksinäisyydestä.
Koulukiusaamisessahan kysymys ei ole vain siitä, että epäkelvot ihmistaimet kiduttavat viatonta, vaikka kuvio saattaakin sen suuntaiseksi kehittyä. Usein kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen lähtee siitä, ettei lapsi täytä jotain sosiaalista normia, tai tekee jonkin itsessään kohtuullisen harmittoman virheen, josta yhteisö sitten rankaisee.
Kiusattua ei toki silti voida syyttää kiusaamisen kohteeksi joutumisesta, olemmehan kaikki erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Voi olla vain tuurista kiinni, kenen kohdalla pienestä virheestä paisuu sosiaalinen stigma, jonka seurauksena pahimmillaan koko loppu elämä on pilalla.
Itse muistan lapsuudestani tilanteen, jossa opettaja moitti luokkaamme siitä, että yksi poika oli jätetty välitunnilla leikkien ulkopuolelle. Muistan, miten minun oli vaikea hyväksyä sitä ajatusta, että tämä poika olisi ollut tilanteessa uhrina, sillä meidän leikkiimme hän ei päässyt mukaan koska oli tullut hajottamaan sen. Minun ekaluokkalaisen logiikallani oli aivan oikein, ettei kukaan leikkinyt hänen kanssaan, kun hän itse kiusasi muita.
Isompana olen ymmärtänyt, että jos kokee toistuvasti tulevansa torjutuksi, on vaikea hakea seuraa tavalla, joka kantaisi hedelmää. Leikin ulkopuolelle jätetty on vihainen niille, joilla on keskenään hauskaa, ja kun jo valmiiksi tietää, ettei tule pääsemään mukaan, tuntuu luontevammalta mennä häiritsemään muita sen sijaan että pyytäisi nätisti päästä mukaan.
Kaikki ulkopuolelle jätetyt eivät tietenkään ole itse kiusanhenkiä. Sosiaalinen stigma saattaa tulla myös esimerkiksi itkemisestä, tai siitä ettei vaikkapa sydänvian vuoksi pysty juoksentelemaan pihalla samaan tapaan kuin muut. Yhtä kaikki sosiaaliset taidot ja positiivinen minäkuva kehittyvät vain vuorovaikutuksessa, ja näin ulkopuolelle jättäminen tekee piireihin pääsemisestä päivä päivältä vaikeampaa.
Lapsen on myös paljon helpompi kehittyä taidoissa, joissa hän kokee onnistuvansa, kuin sellaisissa joissa häntä moititaan. Kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen saa huomion kiinnittymään omiin epäonnistumisiin, siihen että ei ole hyvä, ja tämä ruokkii entisestään epäonnistumisia. Jos menee yläasteelle sen näköisenä, että pyytää anteeksi omaa olemassaoloaan, kavereiden saaminen voi olla aika vaikeaa.
Mitä itse olen seurannut lasteni taivalta päiväkodissa, esikoulussa ja ekaluokkalaisena, on selvästi tärkeää, että ryhmästä löytyy sellaisia lapsia, jotka pyytävät ujoa mukaan leikkiin, eivätkä anna toisen hieman omituisen käytöksen tai ulkonäön olla este kaveruudelle. Aikuisten tapa olla läsnä lapsille, ohjata heitä toistensa seuraan ja puuttua ongelmiin on myös tärkeää, mutta ilman yhteistyökykyisiä lapsia aikuisten toimet kiusaamisen lopettamiseksi eivät voi onnistua.
Jos kokee itse tulevansa ehdoitta hyväksytyksi, on helpompi hyväksyä myös muiden heikkouksia. Kenties tärkein läksy lapsillemme ei olekaan se, että pahan tulee saada palkkansa, vaan että erilaisuus ja erehtyminen on sallittua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti