Joulun alla on taas tutkittu suomalaisten suhtautumista ruumiilliseen kuritukseen. Ylen uutinen aiheesta on kirvoittanut satoja kommentteja puolesta ja vastaan. Pitkästä aikaa päädyin harrastamaan nykyaikaista itsekidutuksen muotoa jota myös nettikeskustelun lukemiseksi kutsutaan todetakseni, että lasten läpsimistä puolustellaan edelleen täysin samoin argumentein kuin aikaisemminkin.
Tällä kertaa koin kuitenkin itse jonkinlaisen ahaa-elämyksen lukiessani kommentteja, joissa kauhistellaan vapaan kasvatuksen seurauksia ja sitä, miten eduskunta on voinut mennä kieltämään vanhemmilta ainoan (!!!) kasvatuskeinon.
Olen itse saanut sen käsityksen, että kasvatusta on oikeastaan kaikki, mitä kotona ja muuallakin lapsen ympärillä tapahtuu. Kyse on siitä, millaista esimerkkiä lapsille näytämme, mihin suuntaan heitä ohjaamme, ja miten reagoimme kun he etsivät ja testaavat rajojaan. Kasvatuksessa oleellisinta ei ole mikään yksittäinen teko tai tilanne, vaan se, millaisen käsityksen lapsi saa siitä, mitä häneltä odotetaan, ja miten tässä maailmassa oikein eletään. Esimerkiksi, onko kannattavampaa kertoa tapahtuneista onnettomuuksista, vai vaieta ja valehdella.
Osa ihmisistä taas näyttäisi näkevän asian niin, että kasvatuksen ainoa prinsiippi on se, että pahan kuuluu saada palkkansa, eikä rikos saa jäädä rankaisematta. Jos lapsi hajottaa oman lelunsa, ei riitä että häntä torutaan asiasta, ja ettei hän tekonsa seurauksena saa enää leikkiä rikkomallaan lelulla, vaan hänelle on erikseen oltava satuttava rangaistus, jotta oppi menisi perille. Jos hän satuttaa sisarustaan, ei riitä että hänet haetaan leikeistä äidin vahtivan silmän alle pyykinripustuksen äärelle, vaan häntä täytyy satuttaa, jotta oikeus toteutuisi. Jos hän yrittää tehdä jotain vaarallista, ei riitä että häntä määrätietoisesti estetään, vaan häntä täytyy satuttaa. Ja täytyy myöntää, että tavallaan ymmärrän tämän ajatustavan. Jos pahanteosta yllätetty lapsi vain virnistelee aikuisen suuttumuksen edessä, kyllä häntä tekee kovasti mieli läimäyttää. Itse en vain ymmärrä, miten se läimäyttäminen siinä tilanteessa palvelisi kasvatustavoitteita.
Niin vaikeaa kuin se onkin ihmisen hyväksyä, maailma ei ole paikka jossa jokainen saa jokaisessa tilanteessa ansionsa mukaan. Yksi syy tähän on se, että riippuu kovasti näkökulmasta, mikä on oikeus ja kohtuus. Lapsen näkökulmasta oikeudenmukaisia rangaistuksia voi jakaa vain kuuntelemalla myös lapsen näkemyksen tilanteesta ja siihen johtaneista syistä. Ja niin ärsyttävää kuin se onkin, rangaistuksia tärkeämpää on oikeasti se, että löydetään ulospääsy ristiriitatilanteista.
Lapset saattavat esimerkiksi tarvita apua sen selvittämiseen, miten he voivat tehdä haluamansa asiat turvallisesti, tai miten rajalliset resurssit jaetaan jokaisen tarpeet huomioiden mahdollisimman tasapuolisesti. Aiheutetut sotkut on siivottava, ja mielensä pahoittaneille annettava mahdollisuus kertoa kärsimänsä vääryys. Usein myös koko ongelma on saanut alkunsa siitä, että joku kokee tulleensa kohdelluksi epäreilusti, ja hänen voi olla vaikea ymmärtää, miten tämän ongelman takia raivoamisesta on oikeudenmukaista saada aikuiselta tukistus. Usein lapsen huomio on myös suunnattava johonkin hyväksyttävään tekemiseen, ettei se kielletty asia jää mieleen pyörimään ainoana asiana, ja siten houkuttele palaamaan siihen heti aikuisen silmän välttäessä.
Kun kyykistyt raivoavan leikki-ikäisen vierelle selvittämään harmin syyn ja miettimään, miten lapsen voisi auttaa yli ongelmatilanteesta, lapsen tukistaminen tai luunapin antaminen tuntuu todennäköisesti aika absurdilta ajatukselta, vaikka lapsi olisikin tehnyt jotain väärää. Niistä kumpikaan ei auta lasta rauhoittumaan, ei anna ohjetta miten lapsen kannattaisi tilanteessa toimia, eikä anna esimerkkiä konfliktitilanteiden selvittämiseen aikuismaisesti. Ne ehkä kertovat lapselle sen, että hän on tehnyt jotain väärää, mutta sen viestin hänelle voi antaa muullakin tavoin.
Tämä aihe tuli taas mieleeni, kun luin uutista Hyvinkään ampumistapauksen oikeudenkäynnistä. Tästä surullisesta tapauksesta tekee kenties ainutlaatuisen viimeaikaisten tragedioiden joukossa se, miten avoimesti tekijä on jälkikäteen pystynyt selittämään tekoonsa johtaneen tapahtumaketjun. Miten kokemus kohdatusta epäoikeudenmukaisuudesta paisui niin valtaviin mittasuhteisiin, että koko muu maailma alkoi näyttäytyä vihollisena, eikä tilanteesta näyttänyt olevan muuta ulospääsyä kuin ampua kaikkia.
En lähde arvailemaan, millä tavalla tämä nuori mies oli kasvatettu, mutta vaikuttaa ilmeiseltä, että hänellä ei ollut riittäviä välineitä negatiivisten tunteiden käsittelyyn. Että kokemus kaverilliseen nujakointiin liittyvästä epäoikeudenmukaisuudesta ja nöytyytyksestä sai oman itsen tuntumaan täydellisen mitättömältä ja merkityksettömältä. Hän ei kokenut olevansa arvokas, koska hävisi painiottelun, jossa katsoi vastustajan rikkoneen sääntöjä.
Vanhemmat eivät voi suojella lastaan maailmalta. Vaikka koti olisi kuinka hyvä, päiväkoti, koulu, kaverit ja ympäröivä yhteisö tarjoavat varmasti hänelle myös noyryytyksen hetkiä. Koti voi kuitenkin auttaa tarjoamalla turvallisen paikan näiden tunteiden käsittelyyn. Uhmaikäistä tai vähän isompaakin lasta voi pyytää syliin istumaan ja kertomaan, mikä häntä harmittaa. Häntä voi lohduttaa, auttaa näkemään tapahtunutta oikeammissa mittasuhteissa. Ehkä koettu vääryys ei ollutkaan niin suuri asia, että sen tarvitsee pilata koko päivä. Ehkä vääryyden tekijä ei tehnytkään tekoaan ilkeyttään, vaan vahingossa. Ehkä leikki vain muuttui liian rajuksi, tarkoitus ei ollut kiusata tai loukata ketään. Lapselle voi myös tehdä selväksi, että hän on arvostettu ja rakastettu, vaikka hän ei olekaan pärjännyt jossain kilpailutilanteessa. Teini-ikäisen pitäisi jo pystyä jollain tasolla käymään nämä keskustelut itsensä kanssa, sillä hän ei luultavasti enää tule äidin syliin purkamaan päivän ikäviä sattumuksia.
Tutkimukset viittaavat siihen, että lapsena väkivaltaa kohdanneet turvautuvat itsekin aikuisina muita helpommin väkivaltaan. Tukahdutetut tunteet myös kasautuvat ja purkautuvat lopulta. Lasta mitätöimällä voi kasvattaa hänen riskiään päätyä näinkin äärimmäisiin tekoihin. Läsnäololla, olemalla kiinnostunut lapsesta itsestään, ja keskustelemalla rauhallisesti myös vaikeista asioista, tätä riskiä voi vastaavasti pienentää. On tärkeää ymmärtää, että vaikka suoriutuminen koulussa, harrastuksissa ja kilpailuissa on tärkeää, mikään yksittäinen suoritus ei ole niin tärkeä, että siinä epäonnistuminen voisi viedä yksilöltä ihmisarvon.
Tätä voisivat miettiä myös ne futismutsit ja lätkäfaijat, jotka huutavat pää punaisena kentän laidalla, kun lapsen peli ei suju.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti