Unicef käy kampanjaa lapsiin kohdistuvaa kasvatuksen nimissä tapahtuvaa väkivaltaa vastaan. Aihe on tärkeä, sillä edelleen neljännes suomalaisista ei ymmärrä, ettei lapsen pahoinpitely kuulu kasvattamiseen. Tilanne on kuitenkin parantunut, sillä viitisen vuotta sitten jopa kolmannes hyväksyi lapsiin kohdistuvan väkivallan. Keskustelupalstat käyvät nytkin kuumana, ja edelleen sieltä löytyvät samat ikivanhat argumentit nykynuorison kurittomuudesta ja kelvottomuudesta, ja miten ennen oli kaikki paremmin.
Ongelma eivät ole vain asenteet, vaan myös taipumuksemme mallioppimiseen, se että teemme toisille sen mitä meille on vastaavassa tilanteessa tehty. Jos omat vanhemmat ovat hoitaneet ristiriitatilanteet aina tukistamalla, voi olla vaikea keksiä, miten muuten näissä tilanteissa voisi toimia. Kun vielä lasten kanssa konflikteilla on taipumusta alkaa yllättäen, provosoivasti ja silloin kun kaikki ovat väsyneitä, toiminta tulee helposti selkärangasta, vaikka olisi suunnitellut jotain ihan muuta. Ja jos huomaa toimivansa väärin, helpoimmat vaihtoehdot ovat tapahtuneen vähättely ("en tehnyt sitä edes kovaa, ja sitä paitsi ihan hyvä minustakin tuli, vaikka sain paljon enemmän tukkapöllyä lapsena") tai itsesäälissä kieriskely ("olen huono äiti ja huono ihminen").
Tutkimukset viittaavat siihen, että naiset suhtautuvat lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan jonkin verran kielteisemmin kuin miehet, mutta silti käyttävät väkivaltaa useammin. Tämä selittynee ainakin osin sillä, että suurimmassa osassa perheitä äiti viettää edelleen isää enemmän aikaa lasten kanssa, jolloin hänelle ehditään ja myös uskalletaan kiukutella enemmän. Uhmakas lapsi aiheuttaa vanhemmassa turhautumisen, voimattomuuden ja epäonnistumisen tunteita, ja niiden keskellä omaa agressiivista käytöstä voi olla vaikea hillitä.
Vanhempien ei onneksi tarvitse olla täydellisiä, vaan lasta voi kasvattaa myös näyttämällä esimerkkiä, miten tehtyjen virheiden jälkeen pyydetään anteeksi, tapahtuneen syitä käsitellään ja mietitään tapoja ehkäistä vastaavien tilanteiden syntymistä. Kasvatuksen keinovalikoiman ei myöskään tarvitse pienentyä luovuttaessa ruumiillisesta kurituksesta. Mm. Väestöliitto ja Lastensuojelun keskusliitto tarjoavat helppolukuisia julkaisuja rakentavan kasvatuksen avuksi.
Lasten kurittomuuden taustalla tuskin on vitsan säästely. Toisten huomioon ottamista opitaan paremminkin positiivisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kasvatusta ei tarvitse nähdä yksittäisinä tekoina ja toimintapoina tietyissä tilanteissa, vaan enemmänkin kyse on kaikesta siitä, mitä lapsen kanssa tehdään. Mukavat yhteiset hetket kotitöiden ja leikin merkeissä tukevat varmasti enemmän lapsen kasvua empaattiseksi yksilöksi kuin mitkään rangaistukset. Myös lapsen vahingollista käyttäytymistä voidaan yleensä estää rakentavin tavoin. Tämä kaikki vie toki aikaa, mutta eikö vanhemmuuteen kuulu myös se, että ollaan valmiita viettämään aikaa oman lapsen kanssa?
Ehkä keskeisintä on se, miten suhtautuu lapseen. Näkeekö hänet ensisijaisesti positiivisena asiana omassa elämässään, omalla tavallaan kiinnostavana yksilönä? Hyväksyykö myös lapsen epätäydellisyyden ja negatiiviset tunteet, vaikka näiden asioiden kohtaaminen olisikin vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti